Laulu tuliselle neidolle

Terve, Koivu, tulikukka,

taivoisiin kurottaja.

Valkea neito,

tulinen neito,

neito lahjottu, parannettu.

Keskellä kuusikkoa seisoo suuri pahkainen koivu, metsän emäpuu. Rungossansa näkyy monet myhkyräiset parantamisen jäljet, vuosien saatossa neidon luokse kannetut kivut ja taudit jotka ovat muuttuneet eläviksi, hyviksi. Voin vain arvailla kuinka paljon tämän puun luona onkaan lyylitelty, itketty ja koettu helpotusta. Nyt jo vanha ja vääntynyt, kuusien kannattelema konkelo. Vielä vehreitä lehtiä latvassansa, vielä on yhteys tuonpuoleiseen vahva.

Olen saapunut viimeistä pyyntöäni esittämään. Tämä ikäinen neito on minua jo niin monesti auttanut ja viime ajat olenkin vain kantanut kiitoksia kaikkensa antaneelle, en pyyntöjä. Kiertelen ja kaartelen, kaukaa jo kerron lahjoja tuovani. Kerron toiveeni olevan toiselle, ei itselle. Toiselle joka tarvitsee kaiken avun , joka ei pääse itse tulemaan, joka ei pysty liikkumaan eikä pyytämään. Hitaasti lähestyn, kurotan käteni kilpiselle rungolle tervehdykseksi. Lasken antimet juurellensa, tarkkaan valitut. Kaivan taskustani pienen terävän veitsen ja pistän sillä vasempaan nimettömään. Punainen pisara tirkahtaa ja painan sen vanhuksen kylkeen. Portti on avattu.

Lauluni nousee kohti latvuksia ja niiden yli, maanitteleva pyyntöni rakkaan ystävän tuskien poistumisesta. Sanojeni myötä alkaa tuuli nousta. Kesäpäivänseisaushetken tulinen, väkevä tuuli hulmuttaa hiukseni kasvoilleni. Puu narisee ja kuin huokaisee hieman. Aurinko välkähtelee rungolla. Käsivarren mitan päästä käteni yläpuolelta rungosta irtoaa pieni palanen, tipahtaa kättäni koskettaen maahan jalkojeni eteen. Tuuli tanssii, Varis suhahtaa kaaressa yläpuolellani, raakahtaa. Huoleni on kuultu, hätäni on otettu vastaan. Lauluni hiljenee. Tuuli tyyntyy.

Nostan puun palasen taskuuni, kiitollisena.

Kävelen järven rantaan ja annan keskikesän veden huuhdella minut puhtaaksi.